Kohtaamisia

Kohtaamisia on isolla sydämellä tuotettu palstatila, josta löydät mielestämme merkityksellisiä ja kiinnostavia kirjoituksia, jotka jakavat vuorovaikutuksellisia kokemuksia ja näkemyksiä maailmasta ja elämästä.

 

Se, mikä on väärin, on väärin 

 

Joulun alla Espoossa pahoinpideltiin ala-asteikäinen tyttö. Pahoinpitelijöinä oli joukko samanikäisiä poikia, ja pahoinpitely tapahtui lasten oman koulun pihalla. Tyttöä oli kiusattu pitkään, erityisesti siitä lähtien, kun hän alkoi käyttää uskontonsa perinteen mukaan huivia. Lapsen fyysisten ja henkisten vammojen lisäksi tapaus vaikuttaa meihin kaikkiin muihinkin alueen, Espoon, asukkaisiin. Ennen muuta se lisää turvattomuuden tunnetta. Väkivalta yhtä pientä tyttöä kohtaan kohdistuu meihin kaikkiin. 

Väkivalta toista ihmistä kohtaan on väärin, silloinkin kun väkivallantekijät ovat lapsia. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä – se, mikä on väärin, pitää nimetä vääräksi. Toivomme, että tässäkin tapauksessa – vaikka pahoinpitely tapahtui jo muutama viikko sitten – siitä puhuttaisiin julkisuudessakin teon vakavuutta vähättelemättä. On tärkeää kertoa myös, miten asiaa on jo käsitelty ja miten sen käsittelyä jatketaan nyt uuden lukuvuoden alettua yhdessä koulun, muiden viranomaisten sekä uhrin ja väkivallantekijöiden perheiden kesken. Näin toivottavasti pystytään hillitsemään somessa vellovaa keskustelua, joka tosiasioiden sijaan perustuu arvailuille ja huhuille. 

Mitä voisimme tehdä - ympäröivän yhteiskunnan jäseninä, espoolaisina, koulun oppilaiden vanhempina ja yhteisön aikuisina? Tästä pahoinpitelystä on vastaisen varalle paljon opittavaa. Omille lapsillemme pitää puhua siitä, mikä on oikein: heikoimmassa asemassa olevan puolelle pitää asettua ja kaikki otetaan mukaan – ja siitä, mitä pitää vastustaa: kaikenlaista syrjimistä, kiusaamista ja väkivaltaa. 

Kaikissa kouluissa on nollatoleranssi kiusaamiselle sekä useita hankkeita sen ehkäisemiseksi ja osallisuuden lisäämiseksi. Hankkeet jäävät kuitenkin tehottomiksi, jos koteja ei saada niihin mukaan. Luottamusta pitää rakentaa koulun, kodin ja muiden viranomaisten välille. Sitä tarvitaan erityisesti silloin, kun on puhuttava ikävistä ja vaikeista asioista.

Väärä teko on aina väärä teko, riippumatta siitä, kehen se kohdistuu tai kuka on vääryydentekijä. Se pitää sanoa vääräksi, ja siitä pitää seurata konkreettiisia toimenpiteitä. Alakoulussa tapahtuneen väkivallan pitää herättää kodit ja koulu yhdessä miettimään, mikä on pielessä.  Näissä tilanteissa vaaditaan johtajuutta, myös mielipidejohtajuutta. 

Kun lapset palaavat joululoman jälkeen kouluun, meillä kaikilla on oikeus vaatia yhdenvertaista kohtelua, lasten suojelemista sekä aikuisten vastuuta turvallisesta kasvuympäristöstä ja yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä. Meidän yhteinen tehtävämme on kantaa näistä asioista vastuuta niin, että lapsikin sen tajuaa. 

 

Habiba Ali, Kaupunginvaltuutettu, Espoo

Abbas Bahmanpour, Resalat islamilaisen yhdyskunnan imaami, Helsinki

Kaisamari Hintikka, Espoon ev.lut. hiippakunnan piispa electa, Espoo

isä Heikki Huttunen, Filoksenia ry:n puheenjohtaja, Bryssel-Espoo

7.1.2019

 

                                  * * *

 

Miksi muutan maasta maahan?

 

Ei se tunnu mukavalta ollenkaan. Se on väsyttävää, pelottavaa, jopa ahdistavaa. Paljon mieluummin viettäisin iltojani tuttujen ihmisten seurassa, katsoisin leffaa oman kotini mukavalta sohvalta oma höyryävä kaakaokuppi kädessä ja hoitaisin omia asioitani omassa kotiympäristössäni.

Uusi paikka, uusi maa, uusi maanosa on vieras, erilainen kun se, mihin olen tottunut. Vieraus pelottaa ja tuntuu epämukavalta. En ymmärrä kieltä. En tiedä, mistä saan bussin majapaikkaani. En hahmota, montako paikallista rahaa yksi euro on. En tiedä, mitä supermarketista saa, jotta voin valmistaa itselleni illallisen. Minua pyörryttää, kun ajattelen, miten kaukana olen kotimaastani ja se, etten tiedä milloin pääsen sinne palaamaan.

Jo kymmenen vuoden vuorottelevan maasta maahan muuton ja reppureissailun jäljiltä tunnen olevani irrallani, epäsitoutunut. Olen ollut sellainen jo niin kauan, että koen voivani taipua, mihin tahansa ja samaan aikaa olla taipumaton johonkin tietynlaiseen muottiin. Minulla on monta paikkaa, joissa jokin tuntuu tutulta ja rakkaalta. Samaan aikaan en kuulu oikein mihinkään täysin.

Uusi paikka, jonna saavun, on minulle vieras, mutta olen myös itse maahantulijana vieras, ympäristöön kuulumaton. Sen näkee jokainen. Se tekee minusta hyvin haavoittuvaisen. Asettuminen näin haavoittuvaiseen asemaan saa useimmat ympäröivät ihmiset haluamaan pitää huolta. Maahantulijana pääsen tuntemaan universaalin ihmisten hyvyyden sielun ja halun auttaa.

Olen liftannut useita tuhansia kilometrejä erinäisissä paikoissa ympäri Eurooppaa, Turkkia, Etelä-Kaukasusta, Kaakkois-Aasiaa ja nyt Uruguayta. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat minut samana päivänä tavattuaan tarjonneet majapaikkaa, ilmaisen lounaan tai illallisen. Olen saapunut uuden kaupungin kyläkaupalle, ja kaupan omistajat ja asiakkaat ovat muitta mutkitta järjestäneet putiikkinsa pihalle pop-up kestit toivottaakseen minut tervetulleeksi.

Pikkuhiljaa alan taas kerran tottua uuden olinpaikkani sieluun ja olemukseen, ja erinäiset pienet yksityiskohdat alkavat tuntua rakkailta ja omilta. Huomaan oleilevani rennosti paikallisten seassa montevideolaisen puiston nurtsilla lähestyvän kevään lämpimässä auringonpaisteessa, himoitsevani taukoamatta ylimakeaa kansallisherkkua dulce de lecheä ja suhtautuvani skeptisesti mihinkään, minkä sanotaan alkavan tiettynä kellonaikana – ja pitäväni siitä.

Samaan aikaa sisälläni hohtaa kirkkaana koti-ikävä, ripoteltuna kymmeniksi murusiksi erineviin paikkoihin ympäri maailmaa. Suomalainen ruisleipä ja lapsuudenkaupunki Helsinki. Viron valkeat hiekkarannat ja kohupiim. Hollantilaiset pyörätiet ja Old Amsterdam. Ranskalainen tapa syödä nautiskellen ja crème de marrons. Georgian suorasukainen välittömyys ja yltäkylläinen vieraanvaraisuus, intialainen masala dosa, Maltan yliopiston yhteisöllinen kampuselämä.

Sydämemme ovat yllättävän suuria, kun niihin alkaa päästää asioita. Minun omassani on tilaa näille kaikille, ja vielä monille uusille.

Laura Kallas, Urugay

Kirjoittaja toimi Trapesassa työharjoittelijana 2017-2018.

8.10.2018