Kohtaamisia

Kohtaamisia on isolla sydämellä tuotettu palstatila, josta löydät mielestämme merkityksellisiä ja kiinnostavia kirjoituksia, jotka jakavat vuorovaikutuksellisia kokemuksia ja näkemyksiä maailmasta ja elämästä.

Eriarvoisuuden vähentäminen

kiinnostaa myös yrityksiä

 

Eriarvoisuuden vähentäminen on YK:n kestävän kehityksen tavoiteohjelma Agenda2030:n kymmenes tavoite. Kaksivuotinen Kymppi-hanke lisää suomalaisten yritysten tietoisuutta näistä paikallisista ja globaaleista tavoitteista. 

KYMPPI on Filoksenian ja sen kumppaneiden Diakonissalaitoksen, Filantropian ja Suomen Caritaksen yhteishanke, jonka tavoitteena on valmentaa kehittyvissä maissa toimivat tai sinne suuntaavat suomalaisyritykset toimimaan entistä tietoisemmin eriarvoisuuden vähentämiseksi. Ulkoministeriö tukee Kymppi-hanketta.

Kesäkaudella 2019 kartoitettiin eri puolilla Suomea toimivien yritysten perustietoja Agenda 2030 tavoitteista ja siitä, kuinka paljon ne jo toteuttavat niitä liiketoiminnassaan.

Kyselyyn vastanneilla yrityksillä on vahva usko siihen, että suomalaisyritykset voivat vaikuttaa merkittävästi eriarvoisuuden vähentämiseen globaalissa mittakaavassa. Vastanneista 68 % on sitä mieltä, että tämä toiminta voi samalla olla liiketoiminnallisesti kannattavaa. Yli puolet yrityksistä kertoo jo toimivansa aktiivisesti eriarvoisuuden vähentämiseksi Suomessa tai muualla. 

Hanke pyrkii osoittamaan, että ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja kaikkien ihmisten yhdenvertainen kohtelu voivat olla myös yrityksen menestystekijä. Monet hankkeen alkukyselyyn osallistuneista yrityksistä olivat selvästi jo samoilla linjoilla. 

Yli puolet vastaajista kaipasi myös lisää keinoja ja tietoa eriarvoisuuden vähentämisestä. Tähän tarpeeseen tarttuvat Kymppi-hankkeen järjestämät työpajat sekä niiden pohjalta laadittava yrityksille suunnattu mobiilioppimismateriaali. 

Loppuvuoden aikana järjestetään seuraavat työpajat, joiden ilmoittautuminen aukeaa lokakuun alussa:

5.11. Kestävä liiketoiminta kehittyvillä markkinoilla (Helsinki)

19.11. Strategiset valinnat ja eriarvoisuuden vähentäminen (Tampere)

2.12. Arvostava toimintakulttuuri menestystekijänä (Espoo)

Filoksenia ry osallistuu projektitiimin kehittämistyöhön, kumppanuusyhteistyöhön ja vastaa työpajojen toteutuksesta. Projektipäällikkönä toimii Pirjo Sääskilahti. Lisätietoja https://www.hdl.fi/kymppi-hanke/

 

Kirjoittaja:

Raisa Lindroos, Filoksenia ry:n pääsihteeri

23.9.2019

 

***

 

Suomalainen nuortenkirjallisuus

– kansakuntamme peili(kö)?

 

Perinteisesti nuortenkirjallisuutta on pidetty kirjallisuutena, joka tarjoaa lukijoilleen mahdollisuuden samastua tarinoiden hahmoihin. Nuoret voivat ikään kuin löytää todentuntuisia henkilöitä, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samanlaisia asioita kuin he itse. Tarinat ovat kuin peilejä, joiden avulla pääsee tarkastelemaan itseään ja punnitsemaan omia ajatuksiaan. Kenelle kotimainen nuortenkirjallisuus tarjoaa samastumiskohteita? 

Omassa työssäni teini-ikäisten suomen kielen ja kirjallisuuden opettajana olen törmännyt siihen, miten vähän nuortenkirjoissa päähenkilöinä on hahmoja, jotka poikkeavat keskivertovaalean suomalaisen värityksestä. Usein on ollut hankala löytää monikulttuurisessa arjessa eläville nuorille sellaista luettavaa, joka tarjoaisi heille tutunoloista samastumispintaa. Vaikuttaakin siltä, että stereotyyppiset käsitykset suomalaisista ja muunmaalaisista elävät edelleen sitkeästi kansakuntamme kaunokirjallisuudessa. 

On kovin harmillista, että suomalainen nuortenkirjallisuus tarjoaa liian vähän myönteisiä samastumiskohteita nuorille, jotka elävät kahden tai useamman kielen ja kulttuurin keskellä päivittäin. Parhaimmillaanhan hyvin kirjoitettu tarina tarjoaa tien lukijansa tunteisiin, avaa ajatuksia ja antaa keinoja käsitellä kokemuksia. 

Missä määrin suomalaista nuortenkirjallisuutta voidaan pitää kansakuntamme peilinä, jonka kuvaan kaikki nuoret mahtuvat tasavertaisina – ulkonäöstä ja pukeutumistyylistä huolimatta?

Näiden pohdintojeni ja kokemusteni myötä pidän monikulttuuristen nuorten sanataideryhmää, jossa 13–17-vuotiaat nuoret pääsevät kirjoittamaan, lukemaan ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista.

Kirjoittaminen ja keskusteleminen tarjoavat keinoja selkiyttää sitä, mitä ajattelee ja mihin pyrkii elämässään. Sanojen avulla on mahdollisuus rakentaa omaa kulttuurista identiteettiä, jäsentää sitä, kuka ‘minä’ olen. 

On tärkeää, että monikulttuurisessa arjessa elävät nuoretkin saavat äänensä kuuluviin. Jos ei ole riittävästi valmiita tarinoita, niitä on alettava kirjoittaa itse. 

 

Kirjoittaja: Eija Harju, FM, KM, ohjaaja 

Nuorten ryhmänohjaaja Trapesassa lukuvuonna 2019-20.

27.8.2019

*** 

Se, mikä on väärin, on väärin 

 

Joulun alla Espoossa pahoinpideltiin ala-asteikäinen tyttö. Pahoinpitelijöinä oli joukko samanikäisiä poikia, ja pahoinpitely tapahtui lasten oman koulun pihalla. Tyttöä oli kiusattu pitkään, erityisesti siitä lähtien, kun hän alkoi käyttää uskontonsa perinteen mukaan huivia. Lapsen fyysisten ja henkisten vammojen lisäksi tapaus vaikuttaa meihin kaikkiin muihinkin alueen, Espoon, asukkaisiin. Ennen muuta se lisää turvattomuuden tunnetta. Väkivalta yhtä pientä tyttöä kohtaan kohdistuu meihin kaikkiin. 

Väkivalta toista ihmistä kohtaan on väärin, silloinkin kun väkivallantekijät ovat lapsia. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä – se, mikä on väärin, pitää nimetä vääräksi. Toivomme, että tässäkin tapauksessa – vaikka pahoinpitely tapahtui jo muutama viikko sitten – siitä puhuttaisiin julkisuudessakin teon vakavuutta vähättelemättä. On tärkeää kertoa myös, miten asiaa on jo käsitelty ja miten sen käsittelyä jatketaan nyt uuden lukuvuoden alettua yhdessä koulun, muiden viranomaisten sekä uhrin ja väkivallantekijöiden perheiden kesken. Näin toivottavasti pystytään hillitsemään somessa vellovaa keskustelua, joka tosiasioiden sijaan perustuu arvailuille ja huhuille. 

Mitä voisimme tehdä - ympäröivän yhteiskunnan jäseninä, espoolaisina, koulun oppilaiden vanhempina ja yhteisön aikuisina? Tästä pahoinpitelystä on vastaisen varalle paljon opittavaa. Omille lapsillemme pitää puhua siitä, mikä on oikein: heikoimmassa asemassa olevan puolelle pitää asettua ja kaikki otetaan mukaan – ja siitä, mitä pitää vastustaa: kaikenlaista syrjimistä, kiusaamista ja väkivaltaa. 

Kaikissa kouluissa on nollatoleranssi kiusaamiselle sekä useita hankkeita sen ehkäisemiseksi ja osallisuuden lisäämiseksi. Hankkeet jäävät kuitenkin tehottomiksi, jos koteja ei saada niihin mukaan. Luottamusta pitää rakentaa koulun, kodin ja muiden viranomaisten välille. Sitä tarvitaan erityisesti silloin, kun on puhuttava ikävistä ja vaikeista asioista.

Väärä teko on aina väärä teko, riippumatta siitä, kehen se kohdistuu tai kuka on vääryydentekijä. Se pitää sanoa vääräksi, ja siitä pitää seurata konkreettiisia toimenpiteitä. Alakoulussa tapahtuneen väkivallan pitää herättää kodit ja koulu yhdessä miettimään, mikä on pielessä.  Näissä tilanteissa vaaditaan johtajuutta, myös mielipidejohtajuutta. 

Kun lapset palaavat joululoman jälkeen kouluun, meillä kaikilla on oikeus vaatia yhdenvertaista kohtelua, lasten suojelemista sekä aikuisten vastuuta turvallisesta kasvuympäristöstä ja yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä. Meidän yhteinen tehtävämme on kantaa näistä asioista vastuuta niin, että lapsikin sen tajuaa. 

 

Kirjoittajat:

Habiba Ali, Kaupunginvaltuutettu, Espoo

Abbas Bahmanpour, Resalat islamilaisen yhdyskunnan imaami, Helsinki

Kaisamari Hintikka, Espoon ev.lut. hiippakunnan piispa electa, Espoo

isä Heikki Huttunen, Filoksenia ry:n puheenjohtaja, Bryssel-Espoo

7.1.2019

 

                                  * * *

 

Miksi muutan maasta maahan?

 

Ei se tunnu mukavalta ollenkaan. Se on väsyttävää, pelottavaa, jopa ahdistavaa. Paljon mieluummin viettäisin iltojani tuttujen ihmisten seurassa, katsoisin leffaa oman kotini mukavalta sohvalta oma höyryävä kaakaokuppi kädessä ja hoitaisin omia asioitani omassa kotiympäristössäni.

Uusi paikka, uusi maa, uusi maanosa on vieras, erilainen kun se, mihin olen tottunut. Vieraus pelottaa ja tuntuu epämukavalta. En ymmärrä kieltä. En tiedä, mistä saan bussin majapaikkaani. En hahmota, montako paikallista rahaa yksi euro on. En tiedä, mitä supermarketista saa, jotta voin valmistaa itselleni illallisen. Minua pyörryttää, kun ajattelen, miten kaukana olen kotimaastani ja se, etten tiedä milloin pääsen sinne palaamaan.

Jo kymmenen vuoden vuorottelevan maasta maahan muuton ja reppureissailun jäljiltä tunnen olevani irrallani, epäsitoutunut. Olen ollut sellainen jo niin kauan, että koen voivani taipua, mihin tahansa ja samaan aikaa olla taipumaton johonkin tietynlaiseen muottiin. Minulla on monta paikkaa, joissa jokin tuntuu tutulta ja rakkaalta. Samaan aikaan en kuulu oikein mihinkään täysin.

Uusi paikka, jonna saavun, on minulle vieras, mutta olen myös itse maahantulijana vieras, ympäristöön kuulumaton. Sen näkee jokainen. Se tekee minusta hyvin haavoittuvaisen. Asettuminen näin haavoittuvaiseen asemaan saa useimmat ympäröivät ihmiset haluamaan pitää huolta. Maahantulijana pääsen tuntemaan universaalin ihmisten hyvyyden sielun ja halun auttaa.

Olen liftannut useita tuhansia kilometrejä erinäisissä paikoissa ympäri Eurooppaa, Turkkia, Etelä-Kaukasusta, Kaakkois-Aasiaa ja nyt Uruguayta. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat minut samana päivänä tavattuaan tarjonneet majapaikkaa, ilmaisen lounaan tai illallisen. Olen saapunut uuden kaupungin kyläkaupalle, ja kaupan omistajat ja asiakkaat ovat muitta mutkitta järjestäneet putiikkinsa pihalle pop-up kestit toivottaakseen minut tervetulleeksi.

Pikkuhiljaa alan taas kerran tottua uuden olinpaikkani sieluun ja olemukseen, ja erinäiset pienet yksityiskohdat alkavat tuntua rakkailta ja omilta. Huomaan oleilevani rennosti paikallisten seassa montevideolaisen puiston nurtsilla lähestyvän kevään lämpimässä auringonpaisteessa, himoitsevani taukoamatta ylimakeaa kansallisherkkua dulce de lecheä ja suhtautuvani skeptisesti mihinkään, minkä sanotaan alkavan tiettynä kellonaikana – ja pitäväni siitä.

Samaan aikaa sisälläni hohtaa kirkkaana koti-ikävä, ripoteltuna kymmeniksi murusiksi erineviin paikkoihin ympäri maailmaa. Suomalainen ruisleipä ja lapsuudenkaupunki Helsinki. Viron valkeat hiekkarannat ja kohupiim. Hollantilaiset pyörätiet ja Old Amsterdam. Ranskalainen tapa syödä nautiskellen ja crème de marrons. Georgian suorasukainen välittömyys ja yltäkylläinen vieraanvaraisuus, intialainen masala dosa, Maltan yliopiston yhteisöllinen kampuselämä.

Sydämemme ovat yllättävän suuria, kun niihin alkaa päästää asioita. Minun omassani on tilaa näille kaikille, ja vielä monille uusille.

Laura Kallas, Urugay

Kirjoittaja toimi Trapesassa työharjoittelijana 2017-2018.

8.10.2018