Blogi

Miksi muutan maasta maahan? • 08.10.2018

 

Ei se tunnu mukavalta ollenkaan. Se on väsyttävää, pelottavaa, jopa ahdistavaa. Paljon mieluummin  viettäisin iltojani tuttujen ihmisten seurassa, katsoisin leffaa oman kotini mukavalta sohvalta oma höyryävä kaakaokuppi kädessä ja hoitaisin omia asioitani omassa kotiympäristössäni.

Uusi paikka, uusi maa, uusi maanosa on vieras, erilainen kun se, mihin olen tottunut. Vieraus pelottaa ja tuntuu epämukavalta. En ymmärrä kieltä. En tiedä, mistä saan bussin majapaikkaani. En hahmota, montako paikallista rahaa yksi euro on. En tiedä, mitä supermarketista saa, jotta voin valmistaa itselleni illallisen. Minua pyörryttää, kun ajattelen, miten kaukana olen kotimaastani ja se, etten tiedä milloin pääsen sinne palaamaan.

Jo kymmenen vuoden vuorottelevan maasta maahan muuton ja reppureissailun jäljiltä tunnen olevani irrallani, epäsitoutunut. Olen ollut sellainen jo niin kauan, että koen voivani taipua, mihin tahansa ja samaan aikaa olla taipumaton johonkin tietynlaiseen muottiin. Minulla on monta paikkaa, joissa jokin tuntuu tutulta ja rakkaalta. Samaan aikaan en kuulu oikein mihinkään täysin.

Uusi paikka, jonna saavun, on minulle vieras, mutta olen myös itse maahantulijana vieras, ympäristöön kuulumaton. Sen näkee jokainen. Se tekee minusta hyvin haavoittuvaisen. Asettuminen näin haavoittuvaiseen asemaan saa useimmat ympäröivät ihmiset haluamaan pitää huolta. Maahantulijana pääsen tuntemaan universaalin ihmisten hyvyyden sielun ja halun auttaa.

Olen liftannut useita tuhansia kilometrejä erinäisissä paikoissa ympäri Eurooppaa, Turkkia, Etelä-Kaukasusta, Kaakkois-Aasiaa ja nyt Uruguayta. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat minut samana päivänä tavattuaan tarjonneet majapaikkaa, ilmaisen lounaan tai illallisen. Olen saapunut uuden kaupungin kyläkaupalle, ja kaupan omistajat ja asiakkaat ovat muitta mutkitta järjestäneet putiikkinsa pihalle pop-up kestit toivottaakseen minut tervetulleeksi.

Pikkuhiljaa alan taas kerran tottua uuden olinpaikkani sieluun ja olemukseen, ja erinäiset pienet yksityiskohdat alkavat tuntua rakkailta ja omilta. Huomaan oleilevani rennosti paikallisten seassa montevideolaisen puiston nurtsilla lähestyvän kevään lämpimässä auringonpaisteessa, himoitsevani taukoamatta ylimakeaa kansallisherkkua dulce de lecheä ja suhtutuvani skeptisesti mihinkään, minkä sanotaan alkavan tiettynä kellonaikana – ja pitäväni siitä.

Samaan aikaa sisälläni hohtaa kirkkaana koti-ikävä, ripoteltuna kymmeniksi murusiksi erineviin paikkoihin ympäri maailmaa. Suomalainen ruisleipä ja lapsuudenkaupunki Helsinki. Viron valkeat hiekkarannat ja kohupiim. Hollantilaiset pyörätiet ja Old Amsterdam. Ranskalainen tapa syödä nautiskellen ja crème de marrons. Georgian suorasukainen välittömyys ja yltäkylläinen vieraanvaraisuus, intialainen masala dosa, Maltan yliopiston yhteisöllinen kampuselämä.

Sydämemme ovat yllättävän suuria kun niihin alkaa päästää asioita. Minun omassani on tilaa näille kaikille, ja vielä monille uusille.

 

Laura Kallas