Filoksenia ry -artikkelit

Filoksenian ja Trapesan juhlaa Espoossa

Rakkaat sisaret ja veljet, hyvät ystävät!

Minulla on ilo ja kunnia tuoda koko Suomen ortodoksisen kirkon tervehdys tähän juhlaan. Olen monta kertaa saanut kokea vieraanvaraisuuttanne yhteisen pöydän ympärillä.

Olemme kuulleet viimeisen vuoden ajan usein sanottavan maailmamme olevan kriisissä. Silti koskaan aiemmin historiassa ihmiskunnalla ei ole ollut vastaavaa mahdollisuutta saada aikaan yhtä monta myönteistä muutosta niin monessa ihmisessä kohtaamisen helppouden ja vuoropuhelun avulla. Tämä juhlapäivä antaa minulle mahdollisuuden puhua tästä teille ei ainoastaan kirkon päämiehenä, mutta myös ihmisenä, jolla on huolen sekä kiitoksen aihetta.

Mitä olen isänä yrittänyt opettaa lapselleni ja ukkina lapsenlapsilleni? Suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä, rohkeutta kohdata uusia asioita. Niin mielikuvituksettomalta kuin se ehkä kuulostaakin, olen yrittänyt opettaa, mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa oikeassa elämässä. Maailmassa tulee aina uutta vastaan. Kaikkea uutta ei voi tietää, mutta asioista voi aina ottaa selvää. Kaikkea uutta ei tarvitse hyväksyä, toisaalta monien vieraalta tuntuvien asioiden olemassaolo ei edes kaipaa hyväksyntäämme.

Valokuitukaapelit ovat vapauttaneet meidät välimatkojen ja valtioiden sulkeutuneiden rajojen vallasta. Nykypäivän ihmiset elävät yhdessä isossa globaalissa kylässä, jossa naapurukset vaalivat erilaisia näkemyksiä maailmasta, historiasta ja kulttuurista. Tämä haastaa jokaisen yksilön tässä kylässä pohtimaan olettamuksiaan. Avoimen vuoropuhelun ja keskinäisen kunnioituksen oppiminen on yhteisöllisen elämän perustana. Se on yhdessä elämisen taidetta.

Kirkkomme ihmiskäsityksen syvimpään olemukseen kuuluu olennaisesti valmius löytää vieraasta ihmisestä ystävä ja tuntemattomasta kulttuurista koti. Siksi Suomessa ortodoksisen vähemmistön on ollut suhteellisen helppoa hyväksyä joukkoonsa muita vähemmistöjä, sillä kielten ja kulttuurien erilaisuus on erottamaton osa identiteettiämme.

Ihmisethän itsessään ovat luomisen jälkeen levittäytyneet ympäri maailman ja kehittäneet suunnattoman määrän erilaisia kulttuureita tuhansine kielineen. Näiden kulttuurien äärellä, keskellä urbaaneinta Suomea, meidän globaalissa kylässämme, Filoksenia tekee ansiokasta työtään. Tavallaan tähän liittyen ihailenkin teitä, sillä ette aikoinaan hakeutuneet mukavalle tonttipaikalle kauas muista, vaan olette tehneet pitkäjänteistä ja tärkeää työtä eri kulttuuritaustasta tulevien ihmisten parissa heidän kotikulmillaan.

Minulla on kuitenkin myös huoleni esitettävänä. Näyttää nimittäin siltä, että olemme kadottamassa lähimmäisrakkauden hyveen. Yksityinen ihminen on yksinäisempi kuin aikaisemmin. Välillä näyttää siltä, että elämällä ei ole muuta tavoitetta kuin elellä vailla päämäärää, ei mitään muuta periaatetta kuin tehdä hyviä kauppoja, eikä mitään muuta tyydytystä tarjottavana kuin kuluttaminen.

Usein kuulee sanottavan, että olemme kaikki samassa veneessä. Ainakaan Suomessa tämä ei pidä paikkaansa. Hyvinvoinnin suhteen Suomi on polarisoitunut. Suurin osa voi paremmin kuin koskaan ennen, mutta parinkymmenen prosentin vähemmistöllä menee tosi huonosti. Eniten minua huolestuttaa lasten ja nuorten tulevaisuus. Onko eriarvoistumisen myötä ihmisten syrjäyttäminen jo nuorena osa käsikirjoitusta? Hyvän elämän mahdollisuutta ei ole tarjolla kaikille, eikä tämä arpi jää hoitamattomana pelkäksi kosmeettiseksi virheeksi yhteiskunnan kasvoihin. Tiedämme hyvin, että eriarvoistumisella ja siihen liittyvillä johdannaisongelmilla on ylisukupolvinen vaikutus.

Siksi luin tyrmistyneenä paikallislehden uutista muutaman viikon takaa, ettei Espoo ole löytänyt lastenpsykiatrian yksikköön lääkäreitä ja psykologeja, ja siksi lapset jäävät ilman hoitoa. Nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet merkittävästi. Tämä huolettaa. Yhteiskunnasta vieraantuminen on lopputulos prosessille, jossa yksilö vähitellen useiden vaikeuksien seurauksena joutuu yhteisön ulkopuolelle. Syrjäytetty ja syrjäytynyt nuori on osa yhteiskuntaamme ja siten osa omaa elämäämme, omaa elinpiiriämme.

Kasvava lasten ja nuorten mielen ongelmien määrä ja laatu kertoo vakavasta ja pitkään jatkuneesta vääristymästä yhteiskunnassamme. Sen seurauksena moni nuori kadottaa otteen elämään ja itseensä. Näiden vääristymien korjaaminen vaatii jokaisen osallistumista. Tarvitaan keskustelua ja kokemusten jakamista, mutta ennen kaikkea muutosta niin, ettei ketään jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kärjistän asioita tietoisesti, jotta ne tulisivat selkeämmin näkyville. Teen sen, koska lapset ovat minulle rakkaita. On ehkä totta, ettei mielenterveyspalvelujen lisääntynyt käyttö välttämättä kerro vain lasten syrjäytymisestä, vaan se voi kertoa myös uusista selviytymiskeinoista. Kyvystä ja halusta ottaa asiantuntija-apua vastaan. Terveyspalvelujen lisääntyminen tai erityisopetuksen järjestelyjen kohdentuminen voidaan katsoa osaksi myönteistä kertomusta yhteiskunnasta, joka hoitaa vanhemmuustehtäväänsä hyvin, tarttuu toimeen ja järjestää lapselle hänen tarpeitaan vastaavaa apua. Tähän vastuunkantoon tarvitaan kuitenkin yhä enemmän meidän jokaisen panosta, jotta todellakin olisimme ja pysyisimme samassa veneessä.

Näillä sanoilla toivotan Filoksenialle monia, monia armorikkaita vuosia tästäkin eteenpäin, sekä rohkeita päänavauksia missionne toteuttamiseen.

Arkkipiispa Leo piti tämän tervehdyspuheen Filoksenia ry:n ja kansainvälisen kohtaamispaikka Trapesan juhlassa lokakuussa 2021.

https://ort.fi/uutishuone/2021-10-07/filoksenian-ja-trapesan-juhlaa-espoossa⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Ortodoksinen pääsiäinen Belgiassa 

Tämä alla oleva kirjoitus on vuodelta 2018, jolloin työskentelin Brysselissä. Silloin pääsiäiseni oli erilainen kuin aiemmat, ja ajattelin nyt poikkeuksellisen korona-ajan keskellä jakaa tämän pääsiäiskertomuksen ajalta ennen koronaa. Toivon teille hyvää pääsiäistä!

Viikonloppuna juhlittiin uudestaan pääsiäistä, nimittäin vanhan 
ajanlaskun eli juliaanisen kalenterin mukaista pääsiäistä. Ortodoksit 
melkein ympäri maailmaa viettävät pääsiäistä sen mukaan. Pääsiäisaika 
kestää yhtä kauan kuin sitä edeltävä paasto eli 40 päivää.

Olen ortodoksi. Suomi on ainoita paikkoja, joissa me ortodoksit vietämme pääsiäistä samaan aikaan muiden kanssa. Olen aina aikaisemmin ollut pääsiäisen aikaan Suomessa, joten minulle oli nyt ensimmäinen kerta täällä Belgiassa saada viettää vanhan ajanlaskun mukaista ortodoksista pääsiäistä.

Kummitätini ehdotti, että tutustuisin Brysselissä hänen hyvään 
ystäväänsä, Euroopan kirkkojen konferenssin pääsihteerinä toimivaan suomalaiseen ortodoksisen kirkon pappiin isä Heikki Huttuseen. Kävin muutama viikko sitten Euroopan kirkkojen konferenssissa vierailulla, ja isä Heikki ehdotti, että voisin osallistua hänen mukanaan ortodoksisen pääsiäisen viettoon tänä viikonloppuna.

Perjantaina romanialaiseen ja kreikkalaiseen kirkkoon

Perjantaina teimme kirkkokierroksen. Ortodoksinen kirkko on 
kansainvälinen ja monikulttuurinen. Ensimmäisenä menimme kuuden maissa romanialaiseen ortodoksiseen kirkkoon Biserica Ortodoxa Romana Sfantul Nicolaeen. Se sijaitsi eläväisellä alueella. Kirkkorakennus oli muutettu katolisesta kirkosta ortodoksikirkoksi. Kunnostustyö oli edelleen kesken.

Paikka oli täynnä kirkkokansaa. Mukana oli paljon perheitä. Laulu oli 
uskomattoman kaunista, ja myös kieli kuulosti kauniilta. Isä Heikki 
käänsi minulle välillä.

Siirryimme ratikalla toiseen kohteeseemme, joka oli kreikkalainen 
ortodoksinen kirkko Patriarcat Oecumenique Archeveche de Belgique Cathedrale Orhodoxe. Siellä Benelux-maiden metropoliitta Athenagoras piti palveluksen, ja tämäkin paikka oli aivan täynnä. Myös tämä kirkko oli muutettu katolisesta ortodoksiseksi.

Kirkon ulkopuolella oli poliisipartio, koska ristisaattoon osallistui 
varmaankin tuhat ihmistä! En ole aiemmin ollut mukana näin isossa 
ristisaatossa, ja kokemus oli hieno! Ristisaatto on ortodoksinen tapa 
kiertää kirkko tai mennä kirkon ulkopuolelle kulkueessa laulaen ja 
tuohukset kädessä. Ristisaaton jälkeen palasimme sisälle kirkkoon 
Kristuksen hautaikonin ali.

Isä Heikki tunsi piispa Athenagoras Peckstadtin ja kävi palveluksen 
jälkeen juttelemassa tämän kanssa. Saimme sunnuntaiksi kutsun piispan mukaan Bruggeen. Minulle tämä oli aivan ainutlaatuinen kutsu!

Lauantaina yökirkkoon

Lauantaina osallistuimme pienessä Pyhän Siluanin ja Pyhän Martinin ortodoksisessa kirkossa Saint-Gillesin kaupunginosassa yöpalvelukseen. Se alkoi kello 23.30, mutta olimme paikalla jo ensimmäisten joukossa, koska luulimme sen alkavan jo aikaisemmin. Isä Heikki oli ottanut mukaan minulle kirjan, josta saatoin seurata palveluksen kulkua suomeksi.

Ristisaatto oli erilainen kuin Suomessa. Kirkko sijaitsi tavallisessa 
kerrostalossa, joten kiersimme kirkon kolmesti kadun ja sisäpihan 
kautta. Ristisaaton lopussa papit koputtivat kirkon oveen.

Tämä oli tunnelmallinen yökirkko. Olen melkein jokaisena pääsiäisenä osallistunut yökirkkoon Järvenpään ortodoksisessa kirkossa, joten tuntui tutulta olla pikkukirkon palveluksessa. Isä Heikki toivotti kirkossa myös suomeksi "Kristus nousi kuolleista" ja minä osasin siihen vastata "Totisesti nousi".

Palveluksen lopussa on paastonneille ortodokseille tarkoitettu 
ehtoollinen. Pääsiäisyön palvelus ortodokseilla kestää aika myöhään. Monissa kirkoissa, täälläkin, on palveluksen jälkeen yhteinen ateria. 
Oli ilo saada osallistua tilaisuuteen kirkon yläkerrassa yhdessä 
paikallisten seurakuntalaisten kanssa.

Piispan kyydissä Bruggeen sunnuntaina

Sunnuntaiaamuna menimme jälleen kreikkalaiseen kirkkoon. Olin 
edellisyönä kotona vasta niin myöhään, että menin palvelukseen vähän myöhässä. Juuri sopivasti ehdin kuitenkin kuulemaan, kun evankeliumi luettiin suomeksi! Palveluksessa käytettiin lukuisia kieliä.

Lopussa piispa jakoi punaiset pääsiäismunat. Ne kuuluvat ortodoksiseen pääsiäisperinteeseen ja symboloivat ylösnousemusta. Jo lapsuudesta nämä pääsiäiskirkossa jaettavat pääsiäismunat ovat jääneet mieleeni.

Hyppäsimme isä Heikin kanssa piispan kyytiin. Lähdimme kohti kaunista vanhaa Bruggen kaupunkia, joka sijaitsee reilun tunnin päässä Brysselistä ja kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Piispa on aiemmin ollut Bruggessa vuosien ajan pappina.

Menimme paikallisen seurakunnan pääsiäislounaalle. Tunnelma oli iloinen! Ortodoksit olivat lainanneet katoliselta kirkolta käyttöönsä isompaa kirkkosalia, jossa tilaisuus järjestettiin.

Nyyttäriperiaatteella seurakuntalaiset olivat tuoneet pöytään 
tarjoiluja, ja ruuat olivat kerrassaan herkullisia juhlatarjoiluja. 
Saimme myös nauttia elävästä musiikista. Tunnelma oli kansainvälinen, sillä paikalla oli monista eri maista lähtöisin olevia ihmisiä. Keskusteluja kuuli käytävän monilla eri kielillä.

Kokonaisuudessaan unohtumaton pääsiäiskokemus!

Kirjoittaja: Inna Kallioinen

Kuvamuisto kreikkalaisesta kirkosta.
Pääsiäisyönä seurakuntalalsille jaetaan punaiseksi värjätyt pääsiäismunat. Ne symboloivat ylösnousemusta.
Paasto päättyy yhteisölliseen juhlaan.

Suomalainen nuortenkirjallisuus

– kansakuntamme peili(kö)?

Perinteisesti nuortenkirjallisuutta on pidetty kirjallisuutena, joka tarjoaa lukijoilleen mahdollisuuden samastua tarinoiden hahmoihin. Nuoret voivat ikään kuin löytää todentuntuisia henkilöitä, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samanlaisia asioita kuin he itse. Tarinat ovat kuin peilejä, joiden avulla pääsee tarkastelemaan itseään ja punnitsemaan omia ajatuksiaan. Kenelle kotimainen nuortenkirjallisuus tarjoaa samastumiskohteita? 

Omassa työssäni teini-ikäisten suomen kielen ja kirjallisuuden opettajana olen törmännyt siihen, miten vähän nuortenkirjoissa päähenkilöinä on hahmoja, jotka poikkeavat keskivertovaalean suomalaisen värityksestä. Usein on ollut hankala löytää monikulttuurisessa arjessa eläville nuorille sellaista luettavaa, joka tarjoaisi heille tutunoloista samastumispintaa. Vaikuttaakin siltä, että stereotyyppiset käsitykset suomalaisista ja muunmaalaisista elävät edelleen sitkeästi kansakuntamme kaunokirjallisuudessa. 

On kovin harmillista, että suomalainen nuortenkirjallisuus tarjoaa liian vähän myönteisiä samastumiskohteita nuorille, jotka elävät kahden tai useamman kielen ja kulttuurin keskellä päivittäin. Parhaimmillaanhan hyvin kirjoitettu tarina tarjoaa tien lukijansa tunteisiin, avaa ajatuksia ja antaa keinoja käsitellä kokemuksia. 

Missä määrin suomalaista nuortenkirjallisuutta voidaan pitää kansakuntamme peilinä, jonka kuvaan kaikki nuoret mahtuvat tasavertaisina – ulkonäöstä ja pukeutumistyylistä huolimatta?

Näiden pohdintojeni ja kokemusteni myötä pidän monikulttuuristen nuorten sanataideryhmää, jossa 13–17-vuotiaat nuoret pääsevät kirjoittamaan, lukemaan ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista.

Kirjoittaminen ja keskusteleminen tarjoavat keinoja selkiyttää sitä, mitä ajattelee ja mihin pyrkii elämässään. Sanojen avulla on mahdollisuus rakentaa omaa kulttuurista identiteettiä, jäsentää sitä, kuka ‘minä’ olen. 

On tärkeää, että monikulttuurisessa arjessa elävät nuoretkin saavat äänensä kuuluviin. Jos ei ole riittävästi valmiita tarinoita, niitä on alettava kirjoittaa itse. 

Kirjoittaja: Eija Harju, FM, KM, ohjaaja 

Nuorten ryhmänohjaaja Trapesassa lukuvuonna 2019-20.

27.8.2019

Se, mikä on väärin, on väärin 

Joulun alla Espoossa pahoinpideltiin ala-asteikäinen tyttö. Pahoinpitelijöinä oli joukko samanikäisiä poikia, ja pahoinpitely tapahtui lasten oman koulun pihalla. Tyttöä oli kiusattu pitkään, erityisesti siitä lähtien, kun hän alkoi käyttää uskontonsa perinteen mukaan huivia. Lapsen fyysisten ja henkisten vammojen lisäksi tapaus vaikuttaa meihin kaikkiin muihinkin alueen, Espoon, asukkaisiin. Ennen muuta se lisää turvattomuuden tunnetta. Väkivalta yhtä pientä tyttöä kohtaan kohdistuu meihin kaikkiin. 

Väkivalta toista ihmistä kohtaan on väärin, silloinkin kun väkivallantekijät ovat lapsia. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä – se, mikä on väärin, pitää nimetä vääräksi. Toivomme, että tässäkin tapauksessa – vaikka pahoinpitely tapahtui jo muutama viikko sitten – siitä puhuttaisiin julkisuudessakin teon vakavuutta vähättelemättä. On tärkeää kertoa myös, miten asiaa on jo käsitelty ja miten sen käsittelyä jatketaan nyt uuden lukuvuoden alettua yhdessä koulun, muiden viranomaisten sekä uhrin ja väkivallantekijöiden perheiden kesken. Näin toivottavasti pystytään hillitsemään somessa vellovaa keskustelua, joka tosiasioiden sijaan perustuu arvailuille ja huhuille. 

Mitä voisimme tehdä - ympäröivän yhteiskunnan jäseninä, espoolaisina, koulun oppilaiden vanhempina ja yhteisön aikuisina? Tästä pahoinpitelystä on vastaisen varalle paljon opittavaa. Omille lapsillemme pitää puhua siitä, mikä on oikein: heikoimmassa asemassa olevan puolelle pitää asettua ja kaikki otetaan mukaan – ja siitä, mitä pitää vastustaa: kaikenlaista syrjimistä, kiusaamista ja väkivaltaa. 

Kaikissa kouluissa on nollatoleranssi kiusaamiselle sekä useita hankkeita sen ehkäisemiseksi ja osallisuuden lisäämiseksi. Hankkeet jäävät kuitenkin tehottomiksi, jos koteja ei saada niihin mukaan. Luottamusta pitää rakentaa koulun, kodin ja muiden viranomaisten välille. Sitä tarvitaan erityisesti silloin, kun on puhuttava ikävistä ja vaikeista asioista.

Väärä teko on aina väärä teko, riippumatta siitä, kehen se kohdistuu tai kuka on vääryydentekijä. Se pitää sanoa vääräksi, ja siitä pitää seurata konkreettiisia toimenpiteitä. Alakoulussa tapahtuneen väkivallan pitää herättää kodit ja koulu yhdessä miettimään, mikä on pielessä.  Näissä tilanteissa vaaditaan johtajuutta, myös mielipidejohtajuutta. 

Kun lapset palaavat joululoman jälkeen kouluun, meillä kaikilla on oikeus vaatia yhdenvertaista kohtelua, lasten suojelemista sekä aikuisten vastuuta turvallisesta kasvuympäristöstä ja yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä. Meidän yhteinen tehtävämme on kantaa näistä asioista vastuuta niin, että lapsikin sen tajuaa. 

Kirjoittajat:

Habiba Ali, Kaupunginvaltuutettu, Espoo

Abbas Bahmanpour, Resalat islamilaisen yhdyskunnan imaami, Helsinki

Kaisamari Hintikka, Espoon ev.lut. hiippakunnan piispa electa, Espoo

isä Heikki Huttunen, Filoksenia ry:n puheenjohtaja, Bryssel-Espoo

7.1.2019

Miksi muutan maasta maahan?

Ei se tunnu mukavalta ollenkaan. Se on väsyttävää, pelottavaa, jopa ahdistavaa. Paljon mieluummin viettäisin iltojani tuttujen ihmisten seurassa, katsoisin leffaa oman kotini mukavalta sohvalta oma höyryävä kaakaokuppi kädessä ja hoitaisin omia asioitani omassa kotiympäristössäni.

Uusi paikka, uusi maa, uusi maanosa on vieras, erilainen kun se, mihin olen tottunut. Vieraus pelottaa ja tuntuu epämukavalta. En ymmärrä kieltä. En tiedä, mistä saan bussin majapaikkaani. En hahmota, montako paikallista rahaa yksi euro on. En tiedä, mitä supermarketista saa, jotta voin valmistaa itselleni illallisen. Minua pyörryttää, kun ajattelen, miten kaukana olen kotimaastani ja se, etten tiedä milloin pääsen sinne palaamaan.

Jo kymmenen vuoden vuorottelevan maasta maahan muuton ja reppureissailun jäljiltä tunnen olevani irrallani, epäsitoutunut. Olen ollut sellainen jo niin kauan, että koen voivani taipua, mihin tahansa ja samaan aikaa olla taipumaton johonkin tietynlaiseen muottiin. Minulla on monta paikkaa, joissa jokin tuntuu tutulta ja rakkaalta. Samaan aikaan en kuulu oikein mihinkään täysin.

Uusi paikka, jonna saavun, on minulle vieras, mutta olen myös itse maahantulijana vieras, ympäristöön kuulumaton. Sen näkee jokainen. Se tekee minusta hyvin haavoittuvaisen. Asettuminen näin haavoittuvaiseen asemaan saa useimmat ympäröivät ihmiset haluamaan pitää huolta. Maahantulijana pääsen tuntemaan universaalin ihmisten hyvyyden sielun ja halun auttaa.

Olen liftannut useita tuhansia kilometrejä erinäisissä paikoissa ympäri Eurooppaa, Turkkia, Etelä-Kaukasusta, Kaakkois-Aasiaa ja nyt Uruguayta. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat minut samana päivänä tavattuaan tarjonneet majapaikkaa, ilmaisen lounaan tai illallisen. Olen saapunut uuden kaupungin kyläkaupalle, ja kaupan omistajat ja asiakkaat ovat muitta mutkitta järjestäneet putiikkinsa pihalle pop-up kestit toivottaakseen minut tervetulleeksi.

Pikkuhiljaa alan taas kerran tottua uuden olinpaikkani sieluun ja olemukseen, ja erinäiset pienet yksityiskohdat alkavat tuntua rakkailta ja omilta. Huomaan oleilevani rennosti paikallisten seassa montevideolaisen puiston nurtsilla lähestyvän kevään lämpimässä auringonpaisteessa, himoitsevani taukoamatta ylimakeaa kansallisherkkua dulce de lecheä ja suhtautuvani skeptisesti mihinkään, minkä sanotaan alkavan tiettynä kellonaikana – ja pitäväni siitä.

Samaan aikaa sisälläni hohtaa kirkkaana koti-ikävä, ripoteltuna kymmeniksi murusiksi erineviin paikkoihin ympäri maailmaa. Suomalainen ruisleipä ja lapsuudenkaupunki Helsinki. Viron valkeat hiekkarannat ja kohupiim. Hollantilaiset pyörätiet ja Old Amsterdam. Ranskalainen tapa syödä nautiskellen ja crème de marrons. Georgian suorasukainen välittömyys ja yltäkylläinen vieraanvaraisuus, intialainen masala dosa, Maltan yliopiston yhteisöllinen kampuselämä.

Sydämemme ovat yllättävän suuria, kun niihin alkaa päästää asioita. Minun omassani on tilaa näille kaikille, ja vielä monille uusille.

Laura Kallas, Uruguay

Kirjoittaja toimi Trapesassa työharjoittelijana 2017-2018.

8.10.2018